Red Carpet Pro -ammattilaispäivä kokosi torstaina 26.8.2021 Hyvinkään Sveitsiin elokuva-alan ammattilaisia keskustelemaan muun muassa elokuvamusiikista ja tuottajan roolista. Teemojen kautta syvennettiin musiikin budjetointiin, rooliin ja arvotukseen sekä laajemmin eri tuottajien ja linjatuottajien rooleihin ja vastuualueisiin. Päivän kulkua ylläpiti Riku Rantala (Gimmeyawallet Productions, Madventures, Docventures). Elokuvamusiikista mukana keskustelemassa olivat säveltäjät Tuomas Kantelinen ja Sanna Salmenkallio sekä käsikirjoittaja-ohjaaja, dramaturgi Jan Forsström ja Sarita Koskelin Suomen elokuvasäätiöltä. Tuottajat ja linjatuottajat osuudesta puhujina kuultiin Riina Hyytiä Dionysos Filmsiltä, Daniel Kuitunen Komeetta Filmiltä sekä Martti Tervo Rabbit Filmsiltä. Tilaisuuden avasi käsikirjoittaja-ohjaaja Heikki Kujanpää ajatuksia herättävällä puheenvuorollaan. Lue alta, mitä Kujanpäällä oli sanottavaa.
– Tuijota talvisotaa. Tuijota talvisotaa!
Teatterikorkeakoulun opettajallani Jouko Turkalla oli monia näyttämöohjeita, joista tämä on jäänyt mieleeni. Talvisodan tuijottaminen auttoi näyttelijää saavuttamaan ilmaisuunsa syvyyttä ja kohtalonomaisuutta.
Se, mitä aiheita teatterissa tai elokuvissa käsitellään on kiinni siitä, mistä positiosta maailmaa katsoo. Nuorena 80-luvulla minusta tuntui, että koko opettajani sukupolvi katsoi pääasiassa taaksepäin: sota ja sen vaikutus oli
yhä kaikessa läsnä.
– Minä en pääse mihinkään tästä sukupuolten välisestä alkuperäisestä vihamielisyydestä, eikä mitään tällä luovalla alalla ole tehtävissä, jos tämä
vihamielisyys yritetään kätkeä tai jos sitä lievennetään. Kulttuuri tai niin
sanottu taide loppuu siihen, Turkka totesi radiohaastattelussa.
Käsitys miehen ja naisen välisestä vihamielisyydestä liittyy binääriseen käsitykseen seksuaalisuudesta. Se istui 80-luvulla vielä tiukasti sodan
aikaisissa poteroissaan. Rasitetut sukupuoliroolit kipuilivat. Feministit toivat yhteiskunnalliseen keskusteluun uusia roolikäsityksiä. Haurastuvat
sotasankarit kantoivat maskuliinisuutensa toksisen varjon kuka
kantakuppiloihinsa, kuka taiteen alttarille.
Nuorena taideopiskelijana tehtäväni oli kyseenalaistaa opettajani, niin kuin opiskelijoilla on aina. Teatterin tulevaisuuteen ei kuuluisi se kireä ja
vihamielinen maailmankatsomus, johon olin Turkan koulussa oppinut.
En silti voinut kuvitella kuinka paljon oma tapani katsoa maailmaa muuttuisitulevina vuosikymmeninä. Lähes 180 astetta. Esimerkiksi miehisyyden ihanne löytyy nyt aivan eri suunnasta kuin 80-luvulla.
***
Väitän, että teatterissa ja elokuvissa on nykyään enemmän sisältöä kuin aiemmin. Ei niin, että se olisi aina parempaa, mutta sisältö on
monipuolisempaa, moniarvoisempaa ja rikkaammin ajatuksia herättävää. Myös voimaannuttavampaa.
Silti: representaatiota nähdään edelleen aivan liian vähän suhteutettuna siihen, kuinka paljon Suomessa on etnisiä tai seksuaalisia vähemmistöjä. Vähemmistöjen kuvaus on lisäksi usein pinnallista, selittelevää tai stereotypioihin lankeavaa. Esiintyy myös tokenismia, erilaisuuden huomioimista vain oman tai firman edistyksellisen imagon vuoksi.
Diversiteetti on tapa tutkia maailmaa. Se lähtee siitä, että tekijät rakastuvat aiheisiin, joissa tasa-arvo tai ihmisten erilaisuus tulevat näkyväksi. Siitä, miten ja kuinka pitkälle osataan katsoa.
Diversiteettiä syntyy tekijöiltä, jotka katsovat velvollisuudekseen käsitellä töissään toiseutettuja tai ”vähempiarvoisia” ja näkevät siksi vaivaa tutkia syrjiviä rakenteita – usein toiseutettuina itsekin.
Suomalaisen väestön moninaisuus on oikeastaan alkanut tihkua vasta viime vuosina elokuviin ja teatteriin. Diversiteetti ihmiskuvauksessa vaatii työtä, kiinnostusta ja vaivaa tunnistaa stereotyyppisiä kuvastoja.
Kuten kuvilla aina, fiktion ihmiskuvilla on kulttuurissamme suuri vaikutus tunteisiin ja käyttäytymismalleihin. Siksi stereotyyppien valta on niin raskas.
Onneksi koko ajan nousee uusia ja myös vanhojakin tekijöitä, jotka uskaltavat kyseenalaistaa kuluneet konstit ja konseptit. On mahdollista viihdyttää myös vähemmän tunkkaisilla kliseillä. Voi nähdä ”syvää kohtalonomaisuutta” myös siellä, missä sitä ei ole totuttu näkemään.
Musta tyttö suoristamassa raudalla kiharoitaan liikuntatunnin jälkeen… Transsukupuolinen lukiolainen, vapautettu väkisin liikunnasta… käsketty tunnin ajaksi kävelemään sateessa ympäri koulua…
Elokuvan tai teatterin suurin voima on samaistamisessa. Onnistuessaan se laajentaa aina ymmärrystä.
***
Vallanpitäjien asenteet, heikoimmassa asemassa olevien sorto, nämä ovat kaikki draaman kannalta keskeisiä tuttuja palikoita. Mutta entä silloin kuin syrjivyys on elokuviin sisään rakennettua ja tiedostamatonta?
Kun tarina kerrotaan vain etuoikeutetun näkökulmasta, saattaa jotain olennaista jäädä pois. Vaikka aiheen piti käsitellä tasa-arvoa, siitä jäi tehdessä huomioimatta ihmisryhmä, jota kerronta ei olisi saanut ohittaa?
Check-lista sellaisista ihmisryhmistä, jotka yleensä sivuutetaan, saattaa olla tässä työvaiheessa hyödyllinen. Ehkä emme nähneetkään etukäteen ihan kaikkea? Ehkä jotkut ennakkoluuloni vaanivat tajuamattani stand by tilassa?
Diversiteetin lisääntyminen synnyttää positiivista painetta nähdä yhä parempia ja monitasoisempia fiktioita heistä, jotka eivät aiemmin saaneet ääntään kuuluviin.
Alalle tulee vääjäämättä enemmän eri vähemmistöjen edustajia. Kehitystä tapahtuu. Prosessi on kuitenkin äärimmäisen hidas, ja siksi turhauttava, vaikka periaatteessa tasa-arvo tekijöiden välillä pitäisi olla selviö.
Välivaiheessa vähemmistöjen representaatiosta huolehtiminen voi olla kiusallisen osoittelevaa, vaikka tarpeellista. Mutta kuka transsukupuolinen haluaa koko ajan itseään kutsuttavan transsukupuoliseksi? Ei kukaan rodullistettu haluaa jatkuvasti olla edustamassa kaikkia rotunsa jäseniä.
Kun ihmisen ihonväri, sukupuoli tai seksuaalisuus muuttuu tärkeimmäksi heitä määritteleväksi asiaksi, ihmisyys jää sen alle.
***
Minulle itselleni diversiteetti tarkoittaa ensisijaisesti maailman monimuotoisuuden tutkimista. Aihe ja tarina määrittelee sen, keistä kerrotaan. Ei ole järkeä ympätä elokuvaan kaikki Suomessa asuvat etniset vähemmistöt vain siksi, että kuvittelee siten tasa-arvon toteutuvan.
Kun jokainen elokuva tarjoaa erityisen maailman, se riittää minulle. Mutta olisi hyvä jos näitä erityisiä maailmoja olisi enemmän kuin kourallinen. Ja etteivät ne kaikki olisi Tanskasta imitoituja.
Toivoisin osaavani kertoa mahdollisimman eri näköisistä ja eri värisistä päähenkilöistä heille kuuluvissa tarinoissaan. Mutta on pakko myöntää, että en välttämättä aina pysty. Pystyn kyllä vaikuttumaan elokuvan uusista mahdollisuuksista, kun esimerkiksi katson Lost Boysin tai Guled & Nasran kaltaisia pätkiä.
Tilastojen mukaan suurta yleisöä kiinnostaa eniten Luokkakokous tyyppinen binäärinen, stereotyyppinen maailmankuva. Parodian kaapuun puettu kuvaus reppanaseksisteistä. Moni komedia menestyy, kun se vetoaa yleisössä kaikkeen siihen, mikä on riman alapuolella.
On silti valehtelua väittää itselleen, että suuri yleisö rakastaisi vain tällaisia konsepteja. On huomattu, että yleisö voi kiinnostua haastavasta ja oudostakin sisällöstä, kun se on pakattu tuttuun kääreeseen. Vastaavasti vanha sisältö toimii parhaiten, kun sen tarjoaa kokonaan uudessa formussa.
Elokuvaohjaajalla on aina mahdollisuus saada katsoja muilutettua omien ennakkoluulojensa yli. Viemällä jalat alta, vaikuttamalla kaikin käytettävissä olevin keinoin.
Elokuva ja teatteri ovat molemmat vaikutusvaltaisia taiteita. mitä tulee monimuotoisuuden kehittämiseen. Ei siksi että katsojien kuuluisi ajatella vain tietyllä hyväksytyllä tavalla, vaan koska ihminen oikeasti on niin paljon enemmän kuin omat ennakkoluulonsa.
Tosiasiassa ihminen toivookin ymmärtävänsä, missä kohtaa on jumissa. Palkinnoksi tulee helpotus ja laajempi ymmärrys.
***
En ole tässä puhunut paljonkaan tasa-arvosta, en tilastoista, esimerkiksi miesten yliedustuksesta säveltäjien keskuudessa, mistä myöhemmin tänään varmaan kuullaan. Sekin keskustelu liittyy toki aiheeseen. Diversiteetti riippuu tasa-arvokehityksestä.
Tasa-arvo on kuitenkin siitä ongelmallinen asia, että se ei missään vaiheessa tule valmiiksi.
Tasa-arvoon pyrkiminen on maailman monimuotoisuuden hallintaa, loputtomassa liikkeessä oleva keskustelu, eikä meillä ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin suostua siihen.
Se ei ole kenellekään kivutonta ja välillä se sattuu kaikkiin osapuoliin. Aina löytyy uusia toiseutettuja ja sateenkaaresta uusia värejä. Tuntuu, että minunkin on jatkuvasti opeteltava uusia kirjaimia käsitteen LBHT jatkoksi. Syrjittyjä löytyy sellaisestakin suunnasta, mistä moni ei osannut odottaa tai ei edes halunnut löytää.
Itse en silti halua lakata ihastelemasta muutosta ja sen tuomia mahdollisuuksia. Tänä päivänä esimerkiksi TV:n puolella eri ikkunat tarjoavat uudella tavalla mahdollisuuksia eri aiheille ja tavoille kertoa. Ruutukulttuuri on fragmentoitumassa sirpaleyleisöjä suosivaksi samalla kun striimauspalvelut taistelevat kuluttajien kuukausimaksuista.
Alasegmenteissä kukkivat kaikki kukat. Varmaan Turkan kaikki visuaaliset tuotokset alkavat pyöriä siellä jollain alustalla kaiken muun seassa. Ehkä myös misandrikot tai äskettäin julkisuudessa esiintyneet pesäpallomaila-transaktivistit löytävät sieltä omat sarkansa.
Silti, niin yksityisissä kuin yhteisöllisissä kohtaamisissamme me kasvamme tai pienenemme sen mukaan kuinka tasavertaisesti kykenemme katsomaan toisiamme. Ja kun myötätunto on mukana, emme pelkästään katsele, vaan näemme.
Tekstin on kirjoittanut Heikki Kujanpää.
Pro-päivän mahdollisti Vuokraturva.
Red Carpet Pro -ammattilaispäivä ensi vuonna torstaina 25.8.2021.
Red Carpetin pääyhteistyökumppani on Rentto & Onnikortteli – punaisen maton koteja